Memento mori ja viktoriaaniset muistokorut

Kuvittele kultainen sormus, johon on hienovaraisesti kaiverrettu pieni kallo. Sormuksen sisällä on kaiverrus: " Elämämme on varjo maan päällä ." Tämä ei ole muotiesine koruliikkeen hyllyltä. Tämä on 17-luvulta peräisin oleva memento mori -sormus, jota käytetään päivittäin muistutuksena kuoleman väistämättömyydestä ja elämän kallisarvoisuudesta. Vuosisatoja ennen modernia vaihtoehtokulttuuria ihmiset käyttivät kuoleman symboleja, eivät uhmasta tai kauhusta, vaan filosofisesta viisaudesta : jos muistat kuolevasi, elät täyteläisempää elämää.

Korujen kuolemansymboliikka on yksi ihmiskunnan historian vanhimmista ja syvimmistä perinteistä . Se ulottuu keskiaikaisista memento mori -sormuksista 17-luvun alkemiallisen symboliikan kautta viktoriaanisen aikakauden muistokorujen kukoistuskauteen ja nykypäivän vaihtoehtokulttuurin estetiikkaan. Tässä artikkelissa sukellamme syvälle tähän perinteeseen: tarkastelemme memento morin filosofista merkitystä, sitä, miten viktoriaaninen aikakausi synnytti kokonaisen muistokoruteollisuuden, mitä materiaaleja ja symboleja käytettiin ja miten tämä perintö elää edelleen.

Tämä kirjoitus on osa pidempää okkultismia ja esoteriikkaa käsittelevää sarjaa. Olemme sivunneet kuoleman symboliikkaa yleiskatsauksessa maagisiin perinteisiin , jossa keskustelimme memento morista yhteisenä lankana eri perinteissä stoalaisuudesta tiibetinbuddhalaisuuteen. Tässä artikkelissa perehdymme syvemmälle länsimaiseen kuoleman symboliikkaan ja sen materiaaliseen ilmentymään koruissa.

Memento mori: filosofiaa, ei sairaalloisuutta

Memento mori on latinankielinen ilmaus, joka kirjaimellisesti tarkoittaa " muista, että tulet kuolemaan " tai " muista kuolemaa ". Se ei ole vain synkkä sanonta, vaan hengellinen harjoitus , jonka juuret ovat antiikin filosofian syvyyksissä. Ensimmäiset ajatukset memento morista löytyvät stoalaisuuden koulukunnasta . Roomalainen keisari ja stoalainen filosofi Marcus Aurelius kirjoitti Mietiskelyissään , että kuolemantietoisuuden tulisi määrittää, miten ihminen elää, puhuu ja ajattelee. Stoalaisille kuoleman muistaminen ei ollut pelon lähde, vaan työkalu selkeyden ja prioriteettien asettamiseen . Kun muistat, että jokainen päivä voi olla viimeinen, lakkaat murehtimasta pienistä asioista ja keskityt siihen, millä on todella merkitystä.

Kristinusko omaksui ja muutti memento morin. Keskiajan munkit , erityisesti tiukkojen sääntökuntien jäsenet, käyttivät memento moria keskeisenä meditaatiomuotona. Monet pitivät selleissään kalloa, jonka ääressä he rukoilivat ja työskentelivät. Memento morista tuli muistutus siitä, että maallinen elämä on katoavaista ja että tulisi huolehtia sielustaan sen sijaan, että murehtisi maallisista asioista.

On tärkeää ymmärtää ero memento morin ja muistokorujen välillä , vaikka nämä perinteet usein myöhemmin kietoutuivatkin toisiinsa. Memento mori viittaa esineisiin, jotka muistuttavat käyttäjäänsä heidän omasta kuolevaisuudestaan , yleensä symbolien, kuten kallojen, tiimalasien ja arkkujen, kautta. Ne olivat erityisen yleisiä 16- ja 17-luvuilla, ja ne olivat filosofisia, eivät henkilökohtaisia . Muistokorut taas luodaan tietyn vainajan muistoksi , ja niissä on usein hänen nimensä, ikänsä tai kuolinpäivänsä. Yksinkertaisesti sanottuna vuoden 1650 kallorengas muistuttaisi sinua omasta kuolemastasi, kun taas vuoden 1870 hiusriipus juhlistaisi tiettyä edesmennyttä läheistä.

**Carstian Luyckx, 1640-1675 jKr, Antwerpen, Belgia**

Vanitas-taide oli memento mori -filosofian rikkain visuaalinen ilmaus. Tämä asetelmatyyli kukoisti 17-luvun Hollannissa, ja sen nimi tulee Vanhan testamentin Saarnaajan kirjan avausrivistä : " Vanitas vanitatum, omnia vanitas " eli " Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta ". Vanitas-maalauksissa kuvattiin symboleja esineiden kanssa: kallo (kuolema), kuoleva kynttilä (elämän katoavaisuus), nuutuneet kukat (kauneuden katoavaisuus), tiimalasi (ajan kuluminen), kalliit korut (rikkauden käyttö). Nämä maalaukset eivät olleet synkkiä, vaan filosofisia : ne kutsuivat katsojan pohtimaan, mikä elämässä on todella arvokasta.

Kuoleman symboliikan korujen pitkä historia

Kuolemansymbolien käyttö juontaa juurensa antiikin ajoista . Muinaiset egyptiläiset tekivät lapis lazulista ja karneolista amuletteja skarabeesien ja Horuksen silmän muodossa suojellakseen sekä haudassa olevaa vainajaa että surevaa matkalla. Näillä esineillä oli kaksi tarkoitusta: ne suojelivat vainajaa tuonpuoleisessa ja yhdistivät elävät vainajien muistoon. Tämä kaksoistehtävä (suojaus ja muistaminen) on pysynyt kuolemansymboliikan korujen ytimessä läpi vuosisatojen.

Keskiajalla eurooppalaiset käyttivät muistoksi tarkoitettuja sormuksia, riipuksia, mitaljonkeja ja rintakoruja, jotka kuvasivat arkkuja, kalloja ja luurankoja. Ne eivät olleet merkki kuoleman palvonnasta, vaan muistutus arvostaa jokaista valveillaolopäivää . Korkea kuolleisuus, tiheät epidemiat ja lyhyt elinikä tekivät kuolemasta jokapäiväisen kumppanin , ja kuoleman symbolien käyttäminen oli luonnollinen osa elämää.

Tudor- ja Stuart-suku (16–17-luvuilla) valmisti joitakin varhaisimmista selvästi tunnistettavista muistokoruista: sormuksia, joissa oli pieniä emalikalloja, arkkuja ja luurankoja, kaiverrettuna vainajan nimellä ja kuolinpäivämäärällä. Yksi merkittävä esimerkki on vuosilta 1620–1650 peräisin oleva emaloitu kultasormus , jonka keskellä on avoin kirja ja teksti Paavalin kirjeestä filippiläisille: " Sillä minulle elämä on Kristus, ja kuolema on voitto ." Sormuksessa on siivekäs hahmo ja kallo, jonka olkapäässä on ristejä, alapuolella tiimalasi ja sormuksen sisällä kaiverrus "Elämämme maan päällä on varjo".

Yksi mielenkiintoisimmista memento mori -koruista oli muodonmuutossormus : koruja, jotka ensi silmäyksellä näyttivät muodonmuutossormukselta, mutta kätkivät sisällään piilotettua memento mori -symboliikkaa. Kaunis kukka voitiin kääntää paljastaen kallon , tai jalokivi voitiin nostaa paljastaen alta arkun. Ne olivat samanaikaisesti koruja ja mekaanisia ihmeitä , jotka muuttuivat käyttäjän käsissä.

Kuningas Kaarle I:n teloituksen jälkeen vuonna 1649 syntyi oma perinteensä. Rojalistien kannattajat käyttivät muistomitaljonkeja, joissa oli kuninkaan pienoismuotokuvia, merkkinä omistautumisesta ja uhmakkuudesta . He arvostivat myös " Stuart-kristalleja ", litteitä, viistettyjä vuorikristalli-riipuksia, joissa oli kuninkaan monogrammi tai hiussuortuva. Tämä surun poliittinen ulottuvuus loi ennakkotapauksen: korut kantoivat paitsi henkilökohtaista surua myös sosiaalista ja ideologista painoarvoa.

”Niin kutsutulla Georgian aikakaudella Britanniassa (kuninkaat Yrjö I–IV:n jälkeen, noin vuosina 1714–1837) muistokoruista tuli yhä monimutkaisempia ja tunteellisempia.” Uusklassismi vaikutti muotoiluun, ja uurnat (sielun lähtöä ruumiista symboloivat), itkevät pajut ja klassiset aiheet yleistyivät. Muotokuvia maalattiin norsunluulle tai emalille, ja niitä ympäröitiin usein helmillä, jotka symboloivat kyyneleitä.

Viktoriaaninen aikakausi: Kuningattaren suru ja muistokoruteollisuus

Muistokorujen suosio saavutti huippunsa viktoriaanisella aikakaudella (1837–1901). Se keskittyi yhteen tiettyyn tapahtumaan ja yhteen tiettyyn henkilöön: kuningatar Viktorian suruun aviomiehensä kuoleman johdosta.

Prinssi Albert kuoli vuonna 1861 , ja kuningatar Viktoria vaipui pitkään masennukseen. Hän vietti seuraavat neljä vuosikymmentä mustissa kreppipuvuissa ja muistokoruissa sureen rakasta aviomiestään kuolemaansa saakka vuonna 1901. Kuningattaren henkilökohtaisesta surusta tuli kansallinen malli . Kun hovimainen käyttäytyminen levisi yhteiskuntaan, surukorujen käytöstä tuli sekä emotionaalisesti aitoa että sosiaalisesti arvostettua.²⁹

Antiikkinen kultainen sururiipus aidoilla hiuksilla — Antiikkikultainen sururiipus aidoilla hiuksilla.

Viktorian ajan muistokoruteollisuus nojasi useisiin samanaikaisesti vaikuttaviin tekijöihin: massatuotantoon , keskiluokan kulutukseen , tiukkaan suruetikettiin , korkeaan kuolleisuuteen ja kuningattaren henkilökohtaiseen esimerkkiin . Kuolema oli jatkuva seuralainen viktoriaanisessa elämässä. Keskimääräinen elinajanodote oli 40–45 vuotta , kolera, lavantauti, isorokko ja tulirokko olivat yleisiä kuolemantapauksia, ja noin joka kolmas lapsi kuoli ennen viiden vuoden ikää . Kuolema ei ollut järkyttävä tapahtuma, vaan surullinen osa arkea.

Suremisen etiketti oli tiukka ja määrätty. Syvä suru (ensimmäisenä vuonna) vaati syvintä mustaa ja vähiten kimallusta. Puolisurun aikana sallittiin pehmeämmät yksityiskohdat, kuten valkoinen, harmaa, laventeli tai violetti. Korut noudattivat samaa logiikkaa. Muistokorut toimivat, koska viktoriaanisen ajan ihmiset osasivat lukea ne : musta rintaneula, hiuskoru tai sormus, johon oli kaiverrettu nimi ja päivämäärä, kertoi ympärillä oleville, miten käyttäjän seurassa tuli käyttäytyä. Se pyysi myötätuntoa, kunnioitusta tai hiljaisuutta ja suojeli surevaa henkilöä joutumasta selittämään jokaista menetystä suullisesti.

Viktoriaanisten muistokorujen materiaalit ja symbolit

Viktoriaanisten muistokorujen maailma oli materiaalien ja symbolien rikas kieli , jossa jokaisella elementillä oli oma merkityksensä.

Gagi oli suosituin materiaali muistokoruissa . Se on kivettynyttä puuta , jonka syvän musta väri ja kiillotettu kiilto tekivät siitä ihanteellisen surumateriaalin. Arvostetuin lajike, Whitbyn gagi , louhittiin Pohjois-Yorkshiren rannikolla, ja kuningatar Viktoria käytti sitä osana suruasuaan prinssi Albertin kuoltua. Whitbyn gagi sai kuninkaallisen hyväksynnän ja siitä tuli viktoriaanisten muistokorujen symboli.

Myös muilla tärkeillä materiaaleilla oli merkitystä. Suotammi , luonnostaan tummennettu puu, symboloi voimaa ja kestävyyttä . Onyksi ja muut mustat kivet olivat tyypillisiä surukoruissa. Emalilla luotiin yksityiskohtaisia kuvia medaljonkeihin ja rintaneuloihin, ja valkoinen emali merkitsi yleensä naimattoman henkilön tai lapsen kuolemaa ja musta emali naimisissa olevan aikuisen kuolemaa. Helmet symboloivat kyyneleitä.

Hiuskorut olivat viktoriaanisen aikakauden henkilökohtaisin ja merkittävin perinne. Kuolleen rakkaan hiukset olivat osa kehoa, joka toisin kuin liha, kykeni kestämään . Hiukset voitiin letittää, punota, piilottaa lasin alle tai asettaa renkaaseen . Nämä esineet tekivät poissaolevasta fyysisesti läsnäolevan.

Hiustenleikkaustekniikat olivat monimutkaisia ja vaativat taitoa. Hiukset letitettiin geometrisiksi kuvioiksi , kudottiin kukiksi ja maisemiksi lasikameejen alla tai muodostettiin seppeleiksi . Useiden sukulaisten hiuksista tehdyt sukuseppeleet muuttivat suvun näkyväksi kuvioksi , säilyttäen paitsi yhden kuoleman, myös kokonaisen sukupolven yhteyksiä . Nämä seppeleet järjestivät hiukset kukiksi, lehdiksi ja oksiksi, luoden kasvitieteellisen kielen perheen jatkuvuudesta , jossa jokainen hiussuortuva edusti henkilöä ja jokainen kimppu osoitti sukulaisuussuhdetta. Vuonna 1867 julkaistiin jopa Campbellin teos Self -Instructor in the Art of Hair Work , joka on edelleen kattavin teos aiheesta.

On tärkeää ymmärtää, ettei jokainen hiuskoristeet olleet surukoristeita . Hiukset saattoivat myös symboloida elävien välistä rakkautta, seurustelua, ystävyyttä tai sukulaisuutta. British Museum varoittaa, että ilman kirjallista lomaketta on usein vaikea tietää, muistuttaako hiusrengas vainajasta vai säilyttääkö se elävän siteen. Tämä monitulkintaisuus on tärkeä: viktoriaanisen ajan ihmiset eivät pitäneet hiuksia pelkästään kuoleman jäänteenä, vaan osana laajempaa kiintymyksen kulttuuria , jossa ruumiinmerkit tekivät ihmissuhteista pysyviä.

Viktoriaanisten muistokorujen symbolien kieli oli rikas. Uurnat symboloivat kuolemaa ja muistamista. Itkevät pajut merkitsivät surua. Siivekkäät kerubit ja pilvet kuvasivat sielun nousua taivaaseen. Omaa häntäänsä purevat käärmeet (ouroboros) symboloivat ikuista rakkautta ja ikuisuutta . Kädenpuristus merkitsi jäähyväisiä tai yhtymistä. Nuutuvat kukat ja katkenneet nuput (etenkin lasten tapauksessa) symboloivat lyhyeen päättynyttä elämää. Huomionarvoista on, että keskiaikainen pääkallo ja ristiluut katosivat suurelta osin viktoriaanisista koruista , ja ne korvautuivat pehmeämmillä, sentimentaalisemmilla kuvilla. Tämä heijasteli filosofian muutosta: Jumalaa ei enää pidetty keskiajan ankarana tuomarina, vaan rakastavana isänä.

Ruumiinavaus oli toinen syvä viktoriaanisen ajan kuolemankulttuurin perinne, joka oli usein kietoutunut muistokoruihin. Kun valokuvaus tuli saataville 19-luvun puolivälissä, valokuvia vainajista, erityisesti lapsista , otettiin usein istuma-asennossa ikään kuin he olisivat vielä elossa. Nämä valokuvat olivat perheen ainoat muistoesineet heidän edesmenneestä rakkaistaan, ja niitä säilytettiin usein hiuskiharoihin kiinnitetyissä medaljongeissa , joissa yhdistyivät sekä ruumiin jäänne että muistetut kasvot yhdeksi esineeksi.

Memento mori ja kuoleman symboliikka nykyestetiikassa

Viktorian aikakauden loppuun mennessä (1901) muistokorut alkoivat mennä pois muodista. Ensimmäinen maailmansota ja muuttuvat yhteiskunnalliset normit tekivät tiukasta suruetiketistä tarpeetonta. Mutta kuoleman symboliikka koruissa ei kadonnut , vaan pikemminkin muuttui ja syntyi uudelleen uusissa muodoissa.

Nykyään kallojen, luiden ja kuoleman symboliikka on vaihtoehtokulttuurin ja goottilaisen estetiikan ytimessä. Kallokorut , joilla aikoinaan oli memento morin filosofinen merkitys, ovat nyt sekä muotilausunto että alitajuinen mietiskely väistämättömästä. Kuten eräs koruhistorioitsija on todennut, memento morin ikonografia on otettu takaisin uhmakkuuden ja pelottomuuden symbolina , mutta se todennäköisesti sisältää myös alitajuisen mietiskelyn kuolevaisuudesta.

Tämä ei ole pinnallinen trendi. Jos joku nykyään käyttää kallokoruja, kallosymboliikkaa tai kuolema-aiheita, hän osallistuu vuosisatoja vanhaan perinteeseen , joka ulottuu keskiaikaisista memento mori -sormuksista viktoriaanisten hiusmitaljonkien kautta nykypäivään. Kuolemasymboliikka on yksi ihmiskunnan syvimmistä ja kestävimmistä korutraditioista , koska se puhuu jostain universaalista: tiedosta, että elämä on katoavaista ja että juuri tämä katoavaisuus tekee elämästä kallisarvoisen.

Kuoleman symboliikka liittyy myös syvästi muutokseen . Kuten alkemia-postauksessa kirjoitimme , kuolema alkemiallisessa perinteessä on nigredo-vaihe , väistämättömän hajoamisen hetki, joka edeltää uudestisyntymistä. Tarot- korttien kuolema ei yleensä tarkoita fyysistä kuolemaa, vaan muutosta ja uutta alkua , kuten tarot-postauksessa mainitsimme . Kuolema korujen symbolina kantaa siis paitsi lopun merkitystä, myös muutoksen, uudestisyntymisen ja uuden alun merkitystä.

Kuoleman symboliikka on syvästi juurtunut myös virolaiseen kansanperinteeseen. Sielujen aika , jolloin esi-isien sielut palaavat kotiin, sekä eläinten hampaiden ja luidenpalojen käyttäminen suojelevina amuletteina ovat osa samaa laajempaa perinnettä, josta olemme kirjoittaneet virolaisen kansanperinteen katsauksessamme . Kuoleman symboliikka ei ole vieras virolaiselle kulttuurille, vaan se kantaa mukanaan paikallista perinnettä laajemman länsimaisen perinteen rinnalla.

Yhteenveto

Memento mori ja muistokorut ovat yksi ihmiskunnan historian vanhimmista ja syvimmistä perinteistä . Kuoleman symbolien käyttö vaihtelee muinaisista egyptiläisistä amuleteista keskiaikaisiin memento mori -sormuksiin ja 17-luvun alkeemiseen symboliikkaan, viktoriaanisen aikakauden muistokorujen kukoistukseen ja nykyajan vaihtoehtokulttuurin estetiikkaan.

Memento mori opettaa meille, että kuoleman tietoisuus ei ole sairaalloisuutta, vaan viisautta : kun muistat olevasi kuolevainen, elät täydemmin. Viktorian aikakausi muutti tämän filosofian rikkaaksi materiaalisen ilmaisun kieleksi, jossa jetillä, hiuksilla, emalilla ja symboleilla oli täsmällinen merkitys. Moderni estetiikka jatkaa tätä perintöä, usein tuntematta täyttä kontekstia, mutta puhuen samasta universaalista totuudesta.

Kuoleman symboliikka on pohjimmiltaan rakkauden, ei pelon, ilmaus . Memento mori -sormuksen tarkoituksena oli pitää menehtynyt rakastettu lähellä sydäntä ja muistuttaa meitä siitä, että jokainen päivä on kallisarvoinen. Se on syvä ja kaunis perinne, joka ei kaipaa anteeksipyyntöä tai selitystä.

Rongabutiikki-mallisto jatkaa tätä vuosisatoja vanhaa perinnettä modernin estetiikan kielellä. Jokainen kalloja, luita, ronni- tai kuolemasymboliikkaa sisältävä koru yhdistää keskiaikaisen memento mori -filosofian, viktoriaanisen muistamiskulttuurin, virolaisen kansanperinteen ja länsimaisen esoteerismin koko perinnön. Nämä eivät ole vain kauniita esineitä, vaan vuosisatojen henkisen kielen kantajia , jotka muistuttavat meitä elämän kallisarvoisuudesta ja katoavaisuuden kauneudesta. Katso kuolemasymboliikkaa ja memento mori -estetiikkaa sisältävä korumallistomme täältä.

Alaviitteet

²⁹ GIA, ”Viktoriaanisen aikakauden surukorut”; Missed History, ”Viktoriaanisen aikakauden surukorut muuttivat surun johonkin, mitä voisit käyttää” (2026).

Lähteet

Campbell, Mark. Hiusten taidon itseopiskelija . New York, 1867 (uusintapainos Dover, 1989).

Lutz, Deborah. Kuoleman jäänteet viktoriaanisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa . Cambridge: Cambridge University Press, 2015.

Pointon, Marcia. Brilliant Effects: Jalokivien ja korujen kulttuurihistoria . New Haven: Yale University Press, 2009.

Taylor, Lou. Surupuku: Puku ja sosiaalihistoria . Lontoo: Routledge, 1983.

Verkkolähteet: GIA — Victorian Era Mourning Jewelry , Victoria and Albert Museum (memento mori- ja muistokorukokoelmat), British Museum (hiuskorukokoelmat).